Koripalloliitto järjesti viikonloppuna 80-vuotisjuhlamatsit ja unohti kutsua HOF-jäsenet (muutaman kymmenen elossa olevan). Herää kysymys ketä varten HOF on itse asiassa rakennettu? Kulttuuria vai omaa etua ajatellen? Uusien HOF-jäsenten palkitseminen näyttävästi yleisön edessä kuuluu pakettiin, koska silloin näytetään itsekin hyvältä, vanhojen muistaminen taas ei kuulunut pelikirjaan, koska ei siitä kukaan kirjoita.

Itse jätin viikonlopun pelit väliin, en edes muista koska olisin edellisen kerran näin toiminut. Nyt ei vaan tuntunut hyvältä ostaa lippuja. Yleisömäärää katsoessani moni muukin on ilmeisesti jakanut ajatusmaailmani. Susijengiä ympäröivät toimenpiteet kun eivät ole olleet niitä, johon samaistun ja jota intohimoisesti rakastan. Vuosia olin aina mukana, maksoi mitä maksoi -periaatteella.

Koripalloliitto on toitottanut respectistä nyt varsin pitkään, Koripalloliiton oma respect-ajattelu näyttäisi kuitenkin olevan varsin yksisuuntaista ja omaan napaan kääntynyttä. Kun seurailen Koripalloliiton ansiomerkki-listoja, yksi asia on varmaa joka vuosi, omat työntekijät palkitaan ja liiton lämpimässä ofiisissa voidaan taas taputella toisia olalle hienosta työstä. Koripalloliitolle Hall Of Fame näyttäisi olevan osa-aikainen ja yksisuuntainen suhde: Ne kuuluvat siihen, kenestä voi juuri sillä hetkellä hyötyä.

Kun suomikoris ja Susijengi rämpi mutasarjoissa, apua pyydettiin ja apua myös annettiin, aina, vaikka siinä olisi mennyt oma vapaa-aika ja rahat. Kun Susijengi sitten vihdoin nousi parrasvaloihin, alkoi ylimielisyyden kierre, joka on pudottanut rattailta toinen toistaan omistautuneemmat koripallorakastajat. Ensi kertaa Koperissa syttynyt liekki roihusi jättitulta EM-kotikisojen yhteydessä, asiat näyttivät olevan paremmin kuin koskaan. Enää ei tullutkaan avunpyyntöjä tai kutsuja, syntyi ilmeisesti oletus, että ME olimmekin yhtäkkiä isoja ja osasimme hommat paremmin kuin muut. Kun pieni laji, joka koris tässä maassa edelleen on, unohtaa omansa ja luulee olevansa suurempi kuin on, ollaan vaarallisen äärellä.

Koperin, Bilbaon, Montpellierin ja EM-kotikisojen aikaan suomikoris oli oikeasti yhtenäinen perhe, joka oli vihdoin saavuttanut jotain suurta, sellaista, josta ei osattu edes unelmoida. Tämä oli saavutettu yhdessä ja onnistuminen myös jaettiin yhdessä.

Viimeiset pari vuotta suunta on ollut huolestuttava. Koripalloliitto on keskittynyt vain ja ainoastaan omien väyliensä ja innovaatioidensa hehkuttamiseen, millään muulla kuin maajoukkuetoiminnalla ei tunnu olevan mitään arvoa, paitsi joskus harvoin puheiden tasolla. On pakkosyötetty yhden käden totuutta pelaajapoluista, on harhaisesti kerrottu Korisliigan olevan päätuote 80% vuodesta, ilman mitään konkreettisia tekoja ja samaan aikaan Korisliigan brändi rämpii syvemmällä kuin vuosiin. On päässyt pahasti unohtumaan se tosiasia, että ne tulevat maajoukkuepelaajat kasvatetaan edelleen seuroissa, pitkälti vapaaehtoisten voimin.

Ai niin. 80-vuotisjuhlapelejä markkinoitiin, se vähän mitä eteeni sattui, pitkälti usean tunnistettavan tähtipelaajan kasvoilla. Yksikään näistä tähtipelaajista ei ollut edes koko hallissa viikonlopun aikana. Myytiin Audia ja pihaan tulikin Skoda. Samaa tekniikkaa toki, mutta kotiin ajaessa vitutus oli suuri.

Koripallorakastaja,
Aleksi Valavuori

LEAVE A REPLY

Please enter your comment!
Please enter your name here